Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.
Silloin oli hauskaa!
Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat — jo moni posti on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa vastaustaan, koti palvelijan huostassa — — —
Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan —
— Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!
Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" — Sitten hän yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. —
— Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!
— No — onhan siellä pappi — tullipäämies, loistonpäälliköt — kaunis piika — Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha merikapteeni.
— Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää, mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta, vastasi Markus laivanpäämiehelle.
Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut "puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan, pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi — ei edes työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi, kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen, yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!