— Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja kaikki puhuivat yht'aikaa.
Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on kestettävä — kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä tuoreen kalankin puutteesta — ja talvesta ylimalkain, autiosta, autiosta talvesta —
— Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!
— Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö — kykeneekö teistä yksikään edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään! No — malja pohjaan!
— Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!
— Kuninkaan malja!
— Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!
— Kesällä tavataan — terve!
* * * * *
Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.