Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.
Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja vakava toimeentulo.
Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista — lienee ollut puoli minuuttia tai vähemmän — ennätti Markus ajatella monia asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.
Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin — äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri, metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.
Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:
— Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte tänne. Se on minun vakava käsitykseni.
Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös
Markukselle.
— Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse vakavana jälleen. — Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä — enempää en tarvinne sanoa —
— Minä kiitän tästä paperista…
— Te siis otatte viran vastaan?