— Päivää päivää! Olkaa hyvä — istukaa.
— Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain vallesmannille ilmoittamaan, että — kun ne kylässä hokevat…
— Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi äskettäin myös täällä… Onko teillä todistajia?
— Ei ole todistajia… Todistajia ei ole. Minä itse olen todistaja.
— No?!
— Asia on sillä tavalla, että — että, että — minun kai olisi tämä asia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä perämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin ajattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.
Hemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja luoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan, milloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli Hemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä äänettömiä välejä.
— En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä suolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. — Kylä vain hokee — olisi saatava selvyys. — Eihän se passaa, että valtion virassa olevaa miestä syytetään — tai epäillään — varkaudesta — vieläpä laivarikkovarkaudesta — joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus — johan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.
— Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa, sille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!
— Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä — tämä on sellainen asia. Minä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun ranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut estää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita, lokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi auki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään muualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin todistamaan. — Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti lähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.