— Taidat olla.
— Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen, että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä sinulle sanon — tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.
— Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!
— Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko — kamahuttaa — No — ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No! Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole…
— Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!
— Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen kotiin. Annaksä lyhdyn — siellä on pimeä — en minä pelkää pimeää, mutta anna minulle lyhty.
— Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.
* * * * *
Niin kului useat illat.
Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan, milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle, milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa. Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen Markuksen saareen tuloa.