Näin alkoi seurapiiri hajota.
Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.
Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni itse.
Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia, joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että keittiöönkin kuului:
— Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi. Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. — No, mitäs siihen sanot? On valetta vai?!
Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana, lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.
Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden. Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua, tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä, etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia ja englantilaisia kohteliaisuuksia — kukaan ei päässyt selville, minkä mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" — Markus luettiin siis talon ranskalaiseen piiriin! — "Hahahaha!" — nauroi Markus muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo minut ranskalaisiinsa luki?" — Luultavasti ei minkään perusteella. Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus kunnioittamaan vierasta. —
Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.
Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti usean vuoden.
Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin, oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti. Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.