— Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä näkyviini!
Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.
Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.
Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä, pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan, pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.
Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.
Viikko oli kulunut.
Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.
Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut, että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa, rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.
Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.
VII luku.