Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina. Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin — joukossa oli kaksi taidemaalaria — ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle, Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle, Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta, Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan, seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli, sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:
Valtioi merta katseellas älä kahleilla Xerxeen! Se tie on sulle kunniakas, mi vie läpi vihreän hyrskeen.
Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.
Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa — puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien varsille ja puutarhapöydän ympärille.
Markus katselee ulos.
Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.
Aamu on lämmin ja tyyni.
Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.
Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.
Kirsikat ja omenat kukkivat.