Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.
On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.
Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut. Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle uintipaikalleen, Venekalliolle.
— Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.
— Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.
— Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun jälkeen.
— No!?
— Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä, katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta, mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu. Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko, on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt. Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.
— Ihan tosissasi!?
— Niin, ihan tosissani! — Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös, alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon vasemmalla, ettei sitä näkynyt.