— Siitäkö sinä olet suruissasi?
— Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot minua sedäksi.
— Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!
— Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.
— Niin minustakin.
— No miksi sitten teet toisin?
— Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen — vieläkin — Markus?
Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:
— En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä tavalla.
— Kuulehan Markus!