Meri oli miltei tyyni — väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.
Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.
Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,
ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.
Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa
Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.
Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä, maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.
Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.
Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.
— Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi
Martta. — Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!
Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.
— Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! —
Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?
— Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.