Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka hajaannuttiin.
Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.
He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille, joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan — josta heidän piti kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle — ja pysähtyivät siihen.
— Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.
— Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.
— Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.
He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä. Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi paikallaan keppiinsä nojaten.
He olivat kauan ihan ääneti.
Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.
Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.