Toiset sen sijaan olivat virkeitä.

Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.

Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.

He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.

Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa, ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit jokaista vierasta kohti — kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista pisaraakaan pöydälle — ja että vedon lyöjinä toisella puolella olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä, josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei ollut totta.

Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää, sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"

Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa. Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa. Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin, mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta. Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan. Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä ensin väsyy, sinä vai minä." — Miina oli kestänyt kello kolmeen asti. Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina, joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät, mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää. Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen. Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"

* * * * *

Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi mässäilty samalla tavalla.

Ei sinne päinkään!