— Niin. — Käänteentekevät! — Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi, mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia…
— Anteeksi! — Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?
Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:
— Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin, kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! — Minä kysyn siis uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi — päätäsi — päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi — niin. — Nyökyttele sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja latinankielen opettajan poika —
— Yläalkeiskoulun lehtorin…
— Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.
Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:
— Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi, kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" — Quousque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus eludet? quem ad finem sese — — Quousque tandem — tandem — tan — tan —
Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"
Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti. Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana. Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.