Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu viulunsoittajaksi.
Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua, soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.
Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet. Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.
Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.
Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.
Väliin raikui kova nauru.
Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin kysyvän:
— Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian lahjakas tänne hautautuaksenne!
— Jaa — se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen toisista syistä, kuin luulette, neiti. — Niin. Minä olen asettunut tänne useaksi vuodeksi — vuosikymmeneksi — viideksitoista vuodeksi — tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan antropologia — kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut ensi askeleitaankaan. — Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole mennyt merta edemmä kalaan.
— Teillähän on suuret suunnitelmat!