— Nukuttaako sinua!
— Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.
He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.
Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.
Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.
Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua, soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä — ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä — mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta. Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi kuulua askeleita.
Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään. Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja puteleita tarjottimelle.
— Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä on jo korkealla!
— Ei maita uni.
— No miksei?