— Kullakin omat syynsä — vallesmannilla omansa ja minulla omani. —
On ollut hiukan ikävä yö —
— Ikävä!
— Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. — Ja kun äsken näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon, jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta — sellaista nälän ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja juonnista se vain ei parane — lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä — niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon maisterin tuolta riippumatosta — hihihihi…
— Johan sinä naurat!
— Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.
Miina kävi istumaan ja jatkoi:
— Jutellaas mekin nyt sitten kerran.
— Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle puolelle, niin on mukavampi.
— Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.
— Nyt sinä muistat väärin.