— Teeskentelijä — teeskentelijä — vai sanonko vielä pahempaa! — Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin kuulisivat!
— Sinä olet suuttunut — kateellinen… — Voi voi… Ota minua kiinni — minulla on niin paha olo! — Sillä tavalla! — Nyt on jo parempi — niin turvallinen… Suutele minua, niin en ole kateellinen, en kenellekään — en sille hempukallekaan! — Vielä! — Kuule! Suutelitko sinä myös sitä Martta-neitiä?!
— En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka päivä.
— Vaimoksesi!
— Niin.
— Vaimoksesi!!
Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:
— Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan: "Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin, sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan ja muu omaisuutesi vieraille!" — Markus tunnusti Äänelle, että loppu hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär. "Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea täältä pois. — Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"
Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut. Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.
Koulumestarille oli tullut vahinko.