Erään puheen jälkeen hän itse saneli:
— Minun on vaikea erota teistä, toverit!
— Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita tulevana syksynä teemme — jos teemme ensinkään. —
— Pyytäisin itsekin puhua…
— Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.
— Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus jatkoi.
— Minun on vaikea erota teistä, toverit — kuten jo sanoin. Hyvät toverit…
— Sinä olet mainio vallesmanni!
— Hiljaa!
— … Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta vaikeampi on minun erota — suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua väärin ymmärtäisitte — vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä. — Ihminen — vaimosta syntynyt — te — te ymmärrätte. — Minä en ole runoilija, niinkuin tiedätte — muu taiteilija minusta olisi varmaankin tullut, niinkuin tiedätte — mutta minä olen nyt virkamies ja puhun virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. — Purjevene — niin — tuollainen sieluton kappale — yksi purjevene. — Katsokaas: Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein ero. — No — mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. — Kippis!