— Terveeks!
— Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! — Terve!! — Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?
— Millä ehdoilla?…
— Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?
Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia juomia.
Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon, poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta, hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi, tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:
Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et — saa — olla — sivu puoliyön.
Neitonen: Niin — sellaisiahan ne rouvat ovat!
Humal.: Minkälaisia?
Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.