Humal.: Jaa jaa — mutta minulla on ollut morsian kans!
Neit.: Ooo!
Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!
Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.
Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause: "Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten. Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle, jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla, Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille, omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet päällä vuoteeseensa, johon nukkui.
Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla. Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille, joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.
Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi esimiehensäkin.
— Jaaha — milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi
Markus Pelto-Kallulta.
— Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista — ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli. Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai aamulla — mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin…
— Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla — oman veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa! Taidat olla maamies — ja niin olet kuin oletkin!" — Meni vuosikausia, ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi: