Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.
Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"
Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa levännyt, koetti vielä kerran nousta — omituisesta humalaisen itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä — ja kaatui jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.
Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän tienoissa.
Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.
VIII luku.
MARTTA.
Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu, jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.
Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.
Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on aukeitakin paikkoja — seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut ainoaakaan vesaa — ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen. Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.