Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas raunioilla ja mietiskelee.
Hän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.
Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin toiseksi mieheksi.
Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä aikaisemmin osunut tähän.
Äskettäin — ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten — oli hän ollut Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut: "Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat asuneet!"
Vanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.
Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut, vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on yhtä tasaista kaikkialla.
Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös hävinnyt.
Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.
Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!