Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata, keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista, sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla tullimiehiä.
Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi raunioihin huomiotaan. — Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta — montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä toisessa kerroksessa.
Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!
Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio. Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu salakuljettajien takaa-ajoa varten.
Niin on ollut.
Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku entisajan vallesmanni — suurkupias, kuten koulumestari sanoisi — ja hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen — useimmiten vaaralliselle.
— Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. — Tämä saari on kuin pieni ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on pidetty juhlia — juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas, mutta sinä asut puisessa majassa!
* * * * *
Siitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.
Sen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.