— Luurangotko?!
— Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. — Moosan Juli, joka on vähän sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan, että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan, sopiiko sen terä näihin reikiin!"
Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:
— No osaa se Moosan Julikin jutella!
— Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli valveilla olevansa.
— Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!
Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä — hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan" — ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:
— Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja katseli kysyvästi molempiin miehiin.
— On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet
Moosan Julille, sanoi perämies.
Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta huudahti: