— Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia — en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa. Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille! Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava asiaa!
Markus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:
— Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta- tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa —
— Miksi molemmat juuri ohimoonsa? — kysyi Martta.
— Tjaa — sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos olisivat saaneet muualle… Sattumat ovat niin monenlaisia… Sallima tai kohtalo — miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän auttoi miehet maalle — mutta kuolleina.
— Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.
— Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.
Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.
Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" — Ääneen hän sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:
— Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini! Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella, mitä kaikkea täällä on tapahtunut!