Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan, joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri, vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä, harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!
Hän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.
Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti sarlakanpunaisesta pelakuunasta.
Se oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.
Siitä tuli pitkä kirje.
Hän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.
Kaikki ne olivat yhtä kauniita.
Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa koreutta.
* * * * *
Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.