Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.
Syyskuun viimeinen viikko oli menossa.
Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä, jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta, päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.
Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa, paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen, pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen silakanvartaan kahvaan — tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä niin nimitti — miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.
Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että "amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta pidettäisiin tyhjänä vasemmassa — joka kuvassa saisi olla hansikoitu, vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin — mutta Markus tahtoi ottaa kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan ottamisesta istuvassa asennossa.
Sitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.
Siellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.
Martta ja hänen äitinsä olivat kotona.
Hänelle tarjottiin kahvia.
Sen ajalla sanoi Martan äiti;