— Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen siitä hyvin kiitollinen.
Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui
Martan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:
— Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle — enkä minäkään muuta voi!
— Minä olen hyvin vakavalla asialla…
— Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!
— Mutta sinähän rakastat minua!
— Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan mahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka minua — kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa hyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä kirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja tältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! — Älä virka mitään — minä ymmärrän sinua!
Martan äiti saapui samassa paikalle.
— Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin viulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja tyttäreni pianoa. — Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja minä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne ja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia korviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta jotain vallesmannin kanssa!
Hänen täytyi soittaa Martan kanssa ja äiti oli mielissään.