* * * * *
Hän käveli puoleen yöhön pitkin puolipimeitä katuja.
Hänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne — samanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen äitinsä kuolemasta.
Kaikki oli nyt ohi!
Mitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo omituinen tunne.
Kaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren yksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt — ja koko kesän — alkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen pilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen häipyy silmistä.
Yö oli puolessa, kun hän huomasi saapuneensa satamaan.
Hän herätti perämiehen, joka oli jo makuulla.
Markus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa, ja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis odottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä hän kysyi kajuutan luukulta:
— No — mikäs nyt on!?