— Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa, niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla tulettomaan satamaan takaisin.
Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat varoittivat menemästä liian kauas.
Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen. Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.
— Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!
— Enkä minä auta missään — en peränpidossa, en kääntämisessä…
— Ei tarvitsekaan auttaa!
— Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin…
— Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata, että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos meritautiin tulet.
— Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.
— Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.