Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.
Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!" mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" —
Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan perän pidossa.
— Kyllä tämä menee.
— Eikö vallesmannia väsytä!
— Eikös mitä. Hauskaa tämä on!
Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.
Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.
Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä, ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan "maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.
II luku.