— Miksikäs sitten!? Aleksanteriksiko?
— Vallesmanniksi, niinkuin ennenkin.
Miina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen käsivarteensa ja sanoi:
— No kuulehan, vallesmanni. — Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä olet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi. Syö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?
— Onko sinulla ollut minua ikävä, Miina?
— No ei yhtään! Vai ikävä vielä olisi!
— Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen aina kotona — ihan aina. — Kuulehan Miina?
— No?
— No — ei mitään. — Sinulla ei siis ollut yhtään minua ikävä?
— No ei yhtään. Entä sinulla? Oliko sinulla ikävä minua?