Kuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka elämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan yrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja väsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän pysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja tuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei vielä ollut siinä onnistunut.
Hänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä suustaan vettä.
Isopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja hän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan vasten.
Siinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän kesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.
Vantit vihelsivät.
Isopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös ilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta tultuaan.
Kallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen molemmista kämmenistään.
Jahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan ja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää jaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä suolaisessa merivedessä ja että: "Miten saatanan lailla minä nyt voin nahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!"
Loppu