— Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko pianoa?
— Soitan kyllä — sekä pianoa, että viulua.
— Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä hyvästä soitatte minulle tänä iltana.
— Hyvin mielelläni.
— No — sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.
Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän kattamiseen.
Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja sanoi: "Olkaa hyvä."
Vieras istui ja alkoi soittaa.
Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa — niin hänestä ainakin tuntui.
Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen soittajaa ja kysyi: