— Anteeksi. — Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?
Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja, Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa säveltäjän nimeä.
Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.
— Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!
— Suureksi en uskalla itseäni sanoa — tuskin säveltäjäksikään. Jos tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne — ja minä uskon niin olevan — niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet itsemme toisillemme!
Molemmat nauroivat.
— Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen karkulaiseksi!
— Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.
Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle pöydälle tee ja konjakki.
Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat myöhään seuraavaan aamupäivään — lähelle puolta päivää.