Voi, voi!
Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!
Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman pohjoisesta etelään.
Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano joskus tulisi hankittavaksi.
Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja myös puhetta.
Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.
Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.
Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.
Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.
Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.
Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.