Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille. Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut — elokuuta mitä lienee ollut — — oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame, istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.
Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.
Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.
Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin soittamassa.
Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.
Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti humalassa.
— Kuulehan perämies.
— Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!
— Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.
— Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen vallesmannia.