— Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun asiani?
— Kyllä minä tiedän — ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.
— No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan, niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!
— Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.
— No no!
— No no — sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan päivän kauemmin kuin vallesmanni — sillähän minä enemmän tiedänkin! Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!
Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan — se oli olevinaan hymyilyä.
— Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on oikein. — Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään — ja mistäs vallesmanni sen voisikaan tietää — etten minä ole yhtään tyytyväinen muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua — sanoo eläimeksi ja pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä — tuota noin — tykkään tästä Miinasta.
— Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.
— Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?