— Totta, totta! No — ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. — No! Soita! Soita!!
— Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.
— Kysy, kysy!
— Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule — eihän tämä kuulu virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää, mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe — sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle. Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa —
— Suus kiinni ja soita!
— Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari — että jos minä rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.
Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.
— Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!
— Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on — elämänsä loppuun asti. Ei sille mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin — kuka eteen sattuu.
Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon, mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä perille — tai ainakin luuli päässeensä.