Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään. Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna. Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan. Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan niin rakkaiksi kuin siat. — Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä. Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.
Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä: "Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä, hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää. Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"
Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis paras. Se kuului:
Hiukseni olivat tummat kuin yö minun nuoruudessani niin kauan kuin päivä oli. Kun elon ilta saapui ja yö läheni muuttuivat ne valkeiksi kuin päivä.
Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään: "Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle ilta oli saapunut."
Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa: "Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien kitaan".
Runo oli tämännäköinen:
Venhot vettä pitkin liitää pirut vuoritietä kiitää. Menninkäiset maata metsää mataa, kummitukset leijaa linnun rataa, Vetehiset meren vettä velloo - loistonvartijako soittaa väärää kelloo?
"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" — tuumiskeli Markus. Sanan "jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:
— Kutsuiko vallesmanni?