Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.
— Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.
Hän avasi hiljaa huoneensa oven.
Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.
Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.
Tornin kello löi juuri neljää.
Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja — hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit — aivan lähellä olevasta vanhasta tornista — herättäisivät äidin.
Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.
Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen rintaansa ja hän oli huutaa:
— Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan! Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja, jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä, sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi: