— Niin, no — mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti mennessään. — Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä. Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin ihmistä.
Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen kuusi illalla — sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta. Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!
— Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan iltateelle kello seitsemän.
— Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.
— No — perämies sitten.
— Niin. Sano vain perämieheksi minulle — muille miten hyvänsä.
— No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani — ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!
Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän näki, että se oli fysiikan oppikirja.
— Näen, että ihmettelette mitä luen — öhöm!
— Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.