— Minä menen tanoon tinun mammalleit — ähä! Kallu tähysteli saraimen nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.
Eivät uskaltaneet!
Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina siitä eteenpäin — paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen elämässä!
Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa seuraavalla tavalla:
Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken, kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.
Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin tehkää sille mitä näette minun tekevän."
Kallu tuli.
Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin näkevinäänkään Kallua.
Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää veteen.
Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.