Yhä vain ne huutavat: "Pelto-Kallu, Pelto-Kallu…"
Kallun teki mieli itkeä.
Hänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli itkunsa.
Hän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.
Hän on poikien sankari!
Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli — hän silloin ei ollut täyttänyt kymmentäkään — ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" —
Kallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.
— Etpät utkalla tänne tulla — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu… lauloivat tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille. Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä kättä ja neljä paljasta jalkaa.
Kallu heitteli yhä hatrua.
Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle: