— Kattothan!
— Ei taa ottaa meijän paaloja!
— Ei nää teijän ole!
— Onpat ne meijän!
— Tinä olet Pelto-Kallu — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.
Se oli haukkumista.
Sen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.
Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa, mutta ei löytänyt.
Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.
Minkäs niille voi!