Asia oli näin:
Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa — helteisenä heinäkuun aamuna — oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina, ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä, Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi, koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä, kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle. Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin nuo kajaatkaan.
Pian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.
Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi, että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä, vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein onkivat — kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan, potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa — arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin — ja jäi ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja näyttivät viskovan maalle. — "Arvasinhan sen!"
— Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.
Tytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.
— Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!
Silloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:
— Ei taa kattoo minun pyllyäin!
— En mä katto tun kunniaat!