Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan — ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen edessään.
III luku.
PELTO-KALLU.
Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen muun, peittyi täydelliseen hämärään — nimittäin siinä suhteessa, mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.
Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi, taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin tähän tapaan:
— Niin — että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi! Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä se sai talo Peltolan nimen — siitä juur justihins — ja sieltä se on lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!
Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:
— Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!
— No mitäs sitten! — Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu — kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä yhtään mitään sen enempää. —
Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä, ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi — paitsi lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa, isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa asti.