Kallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.
Isä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!
Kallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen — se on pakko.
Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua?
Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!
Kallu: Ei voi.
Isä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?
Kallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.
Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa tuvassani ja oman poikani suusta! — Mistä sinä oikein olet joutunut tuon luntun seuraan? En paremmin sano!
Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! — Saisit totisesti vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni — enkä — muille! Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi valta, äläkä kiukullesi!
Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen, ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.