Jo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.
Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari. — Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan rohkeusryypyn — montakin — vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei ole tullut otettua.
— Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania — hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki — mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki jaksais — ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan, vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?
— Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista — ei maallinen laki, eikä Jumalan laki.
— Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor! Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä keväänä, kun oli pitkä talvi — se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen — ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!" — Ja — kuulehan pastoor — kyllä olisi ollutkin sinä keväänä suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan, anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas — ja niin edespäin. — "Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat, jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään luontokappale ole!
Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi tämä puhe pitämättä — tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan, ryyppypäivään.
Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.
Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin, ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan, kunniallisen huoneensa yli.
Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" — Kallu oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin: "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. — "Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. — "Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:
Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan kanssa saa jäädä sikseen.